Jatkoa Ubudiin

Riisinviljely osa 2, istutus. Sadonkorjuun hoitaakin sitten naiset.

Seuraavana aamuna otettiin taksi ja lähdettiin katselemaan Ubudin ympäristöä, kivenveistäjiä,

hopeaseppiä, batiikkityöntekijöitä ja puutyöntekijöitä. Kaikki on tosi kaupallista, näissä paikoissa on muutama työntekijä jotka ihan näytteeksi tekee käsityötä, ja sitten on valtava myymälä jossa niitä tuotteita myydään, Yritin kysyä taksikuskilta missä nämä tuotteet oikeesti tehdään ja hän oli sitä mieltä että ne tekee niitä kotonaan. Tuotteita on niin valtavasti että epäilen vahvasti ainakin korujen ja osan puutöistä tulevan jostain tehtaasta. Matkan aikana rupesi taas satamaan ja tällä kertaa sade yltyikin varsinaiseksi rankkasateeksi. Kapeat kujat täyttyivät hetkessä ja niiltä sitten vesi ryöppysi isommille kaduille jotka muuttuivat vuolaiksi virroiksi. Vesi ylsi yli mopojen pyörien puolenvälin ja ihmiset tarpoivat pohkeita myöten vedessä. En ole ikinä nähnyt sellaista vedentuloa. Ja täällä pitäisi sadekauden olla loppu! Ei se kuitenkaan kovin kauan kestänyt, kun päästiin takaisin hotellin nurkille se oli jo loppunut.

Tavattiin pari kertaa hotellin omistajan suomalainen vaimo, joka kertoili paljon elämästä ja olemisesta Balilla. Varsinkin riisipellon keskelle nouseva uudisrakennus oli hänen sydäntään lähellä ja sehän tietysti kiinnosti roopevaariakin tavattomsti. Perheen kolme lasta on käynyt suomessa koulunsa. Kaksi niistä on töissä Suomessa, kolmas opiskelee kemiaa Englannissa. Tämä kolmas on nyt suostuteltu tulemaan Balille jatkamaan perheyritystä ja rakenteilla oleva talo tulee hänelle.

vielä kuva Ubudin hotellihuoneen ovesta ja ikkunaluukusta

tämä kuva on uudisrakennuksesta. Kaikki nämä kaiverrukset tehdään käsin paikan päällä. En ensin uskonut sitä mutta kun näin tämän keskeneräisen kaiverruksen oli pakko uskoa.

Kaikki materiaali tuohon uuteen rakennukseen kuljetetaan paikalle kapeaa kivettyä polkua pitkin, joka on rakennettu riisipellon laitaan. Yhdet kottikärrit niillä oli käytössä, muuten rakennustarvikkeet kulki naisten pään päällä.

Tässä vaiheessa on jo talon runko pystyssä, joten 

aika monta sangollista ja kottikärrillistä sementtiä ja kiviainesta on sillä polulla jo kulkenut.

Ubud on tanssin, temppelien ja käsityöläisten lisäksi oivallinen shoppailukaupunki, perinteisten

puu- ja kivitöitten lisäksi löytyy muotiputiikkeja ja paikallisten suunnittelijoitten design-myymälöitä. Ei kuitenkaan juuri ollenkaan eurooppalaisten merkkien myymälöitä, taisin nähdä ainoastaan Crocksin. Niin ja tietysti Starbucksin.

Meillä oli vielä näkemättä Ubudin tärkein kohde, Monkey Forest. Se osoittautui valtavan kauniiksi trooppiseksi puistoksi, hyvin hoidettu ja siisti iso alue, jossa apinat temmeltävät vapaasti ja temppelit piileskelevät suurten puiden varjossa. Vaikka noita apinoitakin on nähty monet kerrat, aina ne vaan jaksavat naurattaa ja ihmetyttää ihmismäisillä temppuiluillaan.

Nämä vieritti kolisevaa kookospähkinää toisilleen, ihan kun ihmislasten palloleikkiä

Tämä tuli juuri uimasta. En tiennytkään että apinat osaa sukeltaa, mutta nyt sen näin. Oli kuin saukko vedessä.

Sitten tulikin aika lähteä eteenpäin, Cameng tuli sovittuna ajankohtana, mutta ei lähtenytkään viemään meitä . Perheessä oli sattunut kuolemantapaus ja hänen piti jäädä kotiin. Hän toi kuitenkin tulleessaan toisen kuljettajan jonka kyydissä lähdettiin kohti Balin pohjoisrantaa, kaupunkiin nimeltä Lovina, katsomaan delfiinejä. Matkalla poikettiin pariin temppeliin, nämä saa nyt käydä kirkoista tämän matkan ajan. Täällä temppelit rakennetaan usein laakson pohjalle ja veden ääreen. Niinpä ensimmäinen temppelialue olikin 300 jyrkkää rappusta alas – ja tietysti saman verran ylös. Ei se meille tehnyt heikkoakaan, ollaanhan me treenattu koko talven. Syy totaaliseen uupumiseen oli kuuma ja kostea sää. Alueista ei saa kovin paljon irti ilman opastusta, ja sitä ei juurikaan ole tarjolla, joten ne on aika äkkiä katsottu.

tässä menee uhrilahjoja sinne 300 askelman päähän. Joka päivä viedään uudet.

Roopevaari tyylikkäässä sarongissa. Shortseissa ei temppelialueille saa mennä eikä lyhyeessä hameessa. Joissain paikoissa piti vielä olla punainen vyö.

Saronki-vaari elefanttiluolan sisäänkäynnin edessä.

 Paljon mielenkiintoisempi oli käynti korkealla vesiputoiksella, jossa oli heti parkkipaikalla vastassa opas. Hän kertoi heti alkuun että opastus on vapaaehtoista, mitä se maksaa ja että maksu menee kylän lasten koulutuksen kehittämiseen. Alue näyttikin sitten olevan jonkinlainen kommuuni jossa viljellään riisiä ja kaikenlaisia hedelmiä ja vihanneksia sekä tehdään käsitöitä. Kaikissa myyntipisteissä istuikin nuoret ja vanhat naiset virkkaamassa tai näpräämässä jotain muuta. Melkein uskonkin että rahat menee johonkin yhteiseen hyvään.Täällä rahantaju kyllä heittää ihan kuperkeikkaa kun setelit on 500.000, 200.000, 100.000 jne.

Tuntuu ihan kauheelta maksaa jostain 10.000 vaikka se on 0,8 euroa, saatikka sitten 100.000.

Opastus maksoi 120.000 kahdelta hengeltä, joten tunnen itseni nyt todella suureksi hyväntekijäksi.

(noin 10 euroa – joka oikeesti on täällä aika iso raha).

Tämän oppaan kanssa en uskaltanut lähteä pimeään luolaan.  Hampaattomine virnistelyineen hän muistutti lähinnä jotain kapteeni Jack Sparrowin henkilökuntaan kuuluvaa hahmoa. Yksi nuori nainen oli sotkenut saronkinsa mutaan ja sekös tätä herraa nauratti, rätkätti kovaan ääneen, osoitti sormella tyttöraukan saronkia ja kiemurteli naurusta.

Illansuussa oltiin perillä Lovinassa ja löytyi ihan kiva hotelli rannasta. Paljon aikaa siellä ei vietetty,

illalla vaan syötiin ja mentiin sitten nukkumaan koska herätys oli 5.30 ja lähtö delfiinejä katsomaan klo 6.00. Tuntui vähän kolkolta lähteä pienellä veneellä isolle merelle pilkkopimeässä, mutta taivas vaaleni aika pian, ja loppujen lopuksi veneitä oli liikkeellä melko runsaasti. Delfiinit ilmestyvät joka aamu määrättyyn aikaan samalle alueelle ja niitä olikin iso parvi. Kukaan niistä ei kuitenkaan suostunut poseeraamaan sillail että olisi hypännyt korkealle ja jäänyt siihen kuvattavaksi. Oli sekin ihan riittävän jännä nähdä kun ne sulavasti liukuivat ylös ja alas vedenpinnassa. Huvittavaa oli myös seurata veneitä, kun parvi taas putkahti esiin jossain kohtaa niin kaikki veneet, ehkä 40-50 venettä, ampaisi samaan suuntaan.

täsä ollaan lähdössä

Tämä on paras delfiinkuva mikä onnistuttiin saamaan.

Retken jälkeen syötiin hotellissa aamiainen ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Ajettiin Balin

itärannikkoa pitkin kaunista reittiä pikkukaupunkiin nimeltä Amed. Täältä löytyi aivan ihana bungalow-alue, joka tosin ylittää meidän budjetin jonkun verran, mutta ei voitu vastustaa.

Tämä on ihan meren rannassa paratiisimaisessa puutarhassa ja vapaana ollut talo on juuri remontoitu. Paratiisin käärme on sade. Oltiin päivällä syömässä hotellin ravintolassa joka avautuu

merelle, kun synkkiä pilviä rupesi kasaantumaan ja noin puolen tunnin ajan seurattiin sateen lähestymistä, nähtiin jopa pieni pyörremyrsky tai mikä lie vesipatsas. Kun sade sitten savutti rannan niin se iski hirvittävänä ryöppynä, joka kesti ehkä puoli tuntia. Kaikki kuitenkin täällä yrittää lohduttaa että aamupäivisin ei sada, katsotaan sitten aamulla miltä näyttää.

Tämä alue on sukeltajien ja snorklaajien suosiossa, snorklaamaan mekin tultiin. Sukeltajille on v.1946 uponneen amerikkalaisen sotalaivan hylky ja snorklaajille on koralliriutta 100 m rannasta.

Saa nähdä onko minusta snorklaamaan sen viimevuotisen kokemuksen jälkeen, näen siitä joskus vieläkin painajaisia. 

Roopevaari on lyönyt minut alfapetissä toistuvasti ja on muutenkin osoittanut epätavallisia vireyden merkkejä. Äsken hän mitään puhumatta katosi näköpiiristäni, ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, ja vielä ihan pimeällä. Kirjoittelin tätä blogia enkä oikeastaan reagoinut katoamiseen mitenkään ennen kun hän tuli takaisin kauppakassin kanssa. Oli mennyt jopa Hotellialueen Ulkopuolelle ja käynyt ostamassa itselleen sipsejä ja mulle keksejä. Mitenkähän tämä vielä päättyy?

Uusi aamu ja uudet sateet. Nyt täytyy jo ruveta sääkarttojen kanssa tutkimaan mihin seuraavaksi suunnataan.