Löhöilyä ja huijausta

Viimeinen päivä pitkästä matkasta menossa. Kun katselee taaksepäin niin tuntuu että matka on alkanut jo jossain edellisessä elämässä, niin paljon on taas nähty ja koettu.

Nämä vikat päivät ollaan vaan löhöilty Seminyak-nimisessä rantapaikassa. Seminyak kuuluu Balin vilkkaimpaan ranta-aluueseen, Kutaan, mutta on huomattavasti rauhallisempi kuin Kuta, joka onkin nuorison bailauspaikkana tunnettu. Käytiin siellä eilen päiväsaikaan ja tungosta oli, varsinkin liikenteessä.

Hotelli jossa asumme on ihan rannan tuntumassa, ja rannalla vietettiinkin ensimmäinen päivä. Rannan hiekka on aika tummaa johtuen tulivuoren purkauksista, ja hyvin hienoa. Aallot on korkeita ja vuorovesi vaikuttaa, niin että yhtäkkiä aalto pyyhkäiseekin tuolisi yli ja huomaat olevasi yltäpäältä märkä ja mustan hiekan peitossa.

Hotellin pihaa

Roopevaari ja punainen lippu rannalla

 Meille ei käynyt niin kun ehdittiin alta pois, osasin olla varuillani kun olin nähnyt muutaman tapauksen. Merenkäynti on ilmeisesti ollut normaalia rankempaa, eilinen taksikuski kertoi että 4 ihmistä on kuollut maanvyöryissä jotka johtuu rankkasateista ja tuulista. Hän oli mennyt käymään kotikylässään sisämaassa ja ajanut 16 tuntia sellaista matkaa joka normaalisti kestää pari tuntia. Parissakymmenessä paikassa oli tie ollut maanvyörymien takia poikki. Ilmeisesti tuo meidän ikimuistettava merimatka johtui samasta myrskyrintamasta. Tällä rannalla kuitenkin on noita korkeita aaltoja lukuunottamatta ollut ihan kiva ilma. Tuon ensimmäisen päivän jälkeen aurinko ei ole paistanut täydeltä terältä, mikä ehkä on ihan hyvä, koska roopevaari taisi saada lievän auringopiston. Oli aika kuumeisen tuntuinen ja huonovointinen, mutta se meni päivässä ohi ja on nyt taas kunnossa. Valittikin yllättävän vähän ja oli ihan reipas.

Hotelli on ihana, sviitissä käy siivooja aamulla ja illalla ja henkilökunta on aivan upeeta. Laittavat sängynkin yökuntoon.

Huijauksen kohteeksi jouduttiin rahanvaihdon yhteydessä. Ulkopuolella oli kyltti jossa annettiin tosi hyvä kurssi , tartuttiin tietysti siihen, ja mentiin sisään vaihtaamaa 200 euroa paikalliseksi valuutaksi. Rahanvaihtaja rupesi lappaamaan pöytään ihan uusia pieniä seteleitä ja sanoi että isompia ei nyt ole. Tässä vaiheessa jo olisi pitänyt hälytyskellojen soida, mutta ei. Näitä 20.000 rupian seteleitä meidän olisi pitänyt saada 127 kappaletta ja niitä laskettiin eestaas erilaisiin pinoihin ja seurattiin molemmat silmä tarkkana, mutta ei huomattu mitään vilunkia. Kun sitten yhdessä kaupassa maksoin ostoksiani näillä seteleillä, niin myyjä sanoi mulle että noita rahanvaihtajia kannattaa varoa, ne huijaa aina. Kun mentiin kahvilaan laskemaa rahoja, niin puolet puuttui.

Ensin ajateltiin että olipas ne ikäviä tyyppejä ja oltiinpas me tyhmiä. Seuraavana päivänä mentiin kuitenkin takaisin ja saatiin ilman sen kummempia toimenpiteitä suurin osa rahoista, uhattiin vain vähän poliisilla. Olis varmaan saatu kaikkikin, mutta oltiin tyytyväisiä siihen että tappio jäi noin 20 euroksi.

Vielä toinen kuva rannasta. Punaiset liput on liehunut joka päivä ja rantavahdit juoksevat edestakaisin ja viheltävät pilleihin saadakseen uhkarohkeat ihmiset pois liian syvältä.

Gilin saaret

Nyt kun olen saanut vähän etäisyyttä tuohon ikimuistettavaan merimatkaan voisin kertoa vähän Gilin saarista. Ne muodostuu kolmesta pienestä saaresta ison Lombokin kyljessä. Suurin niistä, jolla mekin asuttiin, on niin peini että saaren ympäri kulkeva polku on vain reilun 9 km mittainen. Suunnilleen puolet tästä yhdeksästä kilometrista on asuttua ja ehkä yksi kolmasosa eli 3 km muodostaa varsinaisen kylänraitin. Kylänraitilla on vieri vieressä ravintoloita, majoitustiloja, sukellus- ja muita retkiä tarjoavia yrityksiä, pikkuputiikkeja ym ym. Tuntuu kuitenkin siltä että jokaiselta palveluntarjoajalta voi ostaa mitä tahansa palvelua. Autoja saarella ei ole, eikä kovin montaa mopoakaan. Kuljetukset hoituvat hevoskyydillä, joka tosin oli aika kallista, ja polkupyöriä sai vuokrata joka paikasta. Meilläkin oli yhtenä päivänä fillarit vuokralla ja kierrettiin niillä saaren ympäri. Tie oli paikoin tosi huono, milloin valtava mutalammikko josta ei voinut tietää miten syvä se on, milloin hevosten pehmeäksi tallaamaa hetteikköä. Saaren asumaton puoli oli aika surullista nähtävää. Siellä oli monta eri rappeutumisasteella olevaa majoitusaluetta joissa ei näkynyt ristinsielua. Toisaalta, keskellä tätä autiutta ilmestyi eteemme viimeisen päälle rakennettu ja ylläpidetty kokonaisuus joka loistokkaasti avautui suoraan aavalle merelle. Tiekin oli asvaltoitu siltä kohdalta. Pysähdyimme pällistelemään tätä outoutta ja luoksemme tuli heti joku vahtimestari joka sanoi että hän mielellään parkkeeraisi meidän pyörät vähän kauemmaksi. Lähdimme vähin äänin jatkamaan matkaa. Yhtään vierasta tällä alueella ei kuitenkaan näkynyt.

Saarella on mieletön määrä kissoja, ja 90% niistä on Pekka Töpöhännän serkkuja. Eräs tarina kertoo että kissat käy uimassa ja hait syö niiden hännät. Koiria saarella ei ole ollenkaan koska hait syövät koirat kokonaan. Mutta kissoista vain hännät.

Rannasta noin 10 metriä oli koralliriuttoja ja värikkäitä kaloja, joten snorklaajia riitti. Lähdettiin myös yhtenä päivänä kolmen saaren kierrokselle johon sisältyi kolme snorklausta. Riittamuoripa ei mennyt koska a)pelkäsi merivirtoja ja b)vene oli aika iso ja siinä oli korkeat laidat ja riittamuorihan ei hyppää. Roopevaari sitävastoin oli innokkasti mukana. Ei siellä kuitenkaan ollut näkynyt sen kummempia koralleja ja kaloja kun rannan tuntumassakaan, joten ei minua kauheasti harmita.

Ainainen hämmästelyn aiheeni on, että joka paikassa on ilmainen wifi ja tässäkin kylässä oli monta nettikahvilaa. Se on niin suuri kontrasti siihen muuhun elämänmenoon joka minusta tuntuu niin kovin alkeelliselta ja puutteelliselta. Toinen räikeys on se, että sieltä löytyi yksi italialainen ravintola

ja selvästi italialaisia matkiva jäätelökoju. Ja monta pankkiautomaattia.

Vaatteet kuivumassa Gilin mökin orsilla kostean tulomatkan jälkeen

Ja omaisuus, kaikki oli märkää. Sama operaation paluumatkan jälkeen.

Saarella on jonkinlainen kilpikonnareservaatti, ja niitä sai käydä 'hoitamassa'

Hevoskyyti

Arkipäivää, veneen lastin purkamista, tällä kertaa hiekkasäkkejä. Saarella  on  monta rakennustyömaata käynnissä, ja kaikki materiaali tuodaan veneillä, hiekkakin näin pienissä säkeissä. Ja kaiken kantamisen hoitaa joka paikassa naiset.

Erään hylätyn mäkkikylän respa, aika erikoinen. Täällä tosin tehtiin jotain remppaa, niin ehkä se aukeaa joskus.

Korumyyjä rannalla. Näitä oli paljon.

Tämä on se vene millä me oltiin merihädässä. 

Kaiken rämpimisen jälkeen valitsin meille loppuajaksi hyvätasoisen hotellin Balin länsirannalta, johon tulimme tänään.

Yllätyksekseni meitä oli vastassa sviitti, jossa on olkkari, keittiö ja makkari sekä ylellinen kylppäri. Täällä on telkkari ja dvd, jääkaappi jossa juomia, suihkusta tulee kuumaa vettä silloin kun minä haluan eikä silloin kun se suihku itse haluaa tai ei ollenkaan. Kylppärissä on saippua, shampoo ja HAMMASMUKIT, sängyssä on peitto eikä vain lakana, illansuussa kävi poika suihkuttamassa moskiittomyrkkyä ja avaamassa sängyn. Kylppärissä on lisäksi katto, nuo katottomat suihkut ja vessat on tietysti ollut aika eksoottisia, mutta ei kauhean käytännöllisiä näin sateisena aikana. Vessapaperikin piti aina muistaa ottaa huoneeseen, sen oppi kantapään kautta kun oli muutaman kerran joutunut käyttämään mössöksi kastunutta paperia. Eikä sateessa sitäpaitsi ollut mukava siellä vessoissa istuakaan. Niin, ja sitten tässä on ranta ihan lähellä ja TÄNÄÄN PAISTOI AURINKO. 

Kamera meiltä on lopullisesti hajonnut, sain kuitenkin muistikortilta siirrettyä Gilin kuvat läppäriin.

Huomenna täytyy hankkia uusi kamera, se on muutenkin ollut meillä ostoslistalla lähiaikoina.

Never again

Edellisessä postauksessa pohdiskelin pitääkö minun jäädä Gilille kun merimatka pelottaa.

Enhän kuitenkaan voisi enkä haluaisikaan jäädä loppuiäkseni joten käytiin eilen bookkaamassa paluumatka tälle päivälle. Yöllä oli kova tuuli ja ukonilma ja epäiltiin jo että vene ei tänään kulkisi ollenkaan. Aamulla näytti kuitenkin paljon paremmalta ja pakattiin kamppeet ja mentiin laivarantaan. Tällä kertaa vene oli huomattavasti suurempi kuin tulomatkalla, semmoinen kaksikerroksinen jossa kippari istuu yläkerrassa ja perässä on 4 kpl 200 heppasta. Kun lähdettiin niin laivaemäntä kertoi että tulomatka oli ollut aika haipakkaa mutta että ei hätää. Alkumatka menikin ihan mukavasti vaikka aallokko olikin melkoista, insinöörin arvion mukaan 3-4 metristä. Vene vaan rullasi nätisti siellä välissä. Yhtäkkiä jouduttiinkin hurjaan ristiaallokkoon, kippari vähensi vauhdin minimiin ja aallot löi veneen yli, tai vene meni aallon läpi, ihan miten vaan. Vettä rupesi tulemaan sisään alakertaan ilmanvaihtoaukoista ja katossa olevista säilytysluukuista, oltiin kuin suihkussa ja lattia lainehti vedestä. Kaksi kansimiestä roikkui kaksin käsin keulaluukussa ki

inni ettei se aukeaisi veden paineesta. Ikkunoista näkyi vain valkoista pärskettä. Kaikkia pelotti aivain kauheasti, henkilökuntakaan ei pystynyt peittämään pelkoaan. Mukana oli myös neljä pientä lasta, en pysty edes kuvittelemaan miltä niitten vanhemmista tuntui. 

On aika vaikea sanoa kuinka kauan tätä kesti, ehkä 10 minuttia, mutta se todella tuntui ikuisuudelta.

Tuntui kun olisi saanut vielä yhden mahdollisuuden tässä elämässä kun vihdoin päästiin rauhallisemmille vesille. Jälkeenpäin kuulin että tuo Lombok Strite jossa olimme, on maailman syvin salmi. Vieressämme istui portugalilainen nuoripari jotka piti toisiaan tiukasti kädestä koko seikkailun ajan. Kun vene oli ankkuroinut välietapin, eli Lombonganin saaren rantaan, tämä nuorimies pyysi kuuluvalla äänellä puheenvuoroa ja sanoi 'We have now had an intensive adventure together and as an end to this experience I want to ask my girlfriend to be my wife'.Sitten ne suuteli ja me muut melkein itkettiin.

Tällä kertaa matkatavarat säilyi kuivina, mutta kaikki mitä meillä oli päällä ja mukana matkustamossa oli litimärkää. Rahat ja luottokortit rahavyössä, olkalaukku koko sisältöineen, kaikki

roikkuu nyt hotellihuoneessa kuivumassa. Ainoa ehkä lopullinen menetys on kamera, joka nyt ei suostu toimimaan, puhelimet ja läppäri selvisi hyvin. 

Nyt on käyty suihkussa, pesty suolavedet pois, syöty ja olo on aika auvoinen.  

Lembongan ja Gili

Illalla Sanurissa satoi siis taas kaatamalla, ja loikimme paljain jaloin vesilätäköitten läpi naapuriravintolaan saamaan iltapalaa. Aamulla vielä tihutti. Mutta se loppui aika pian ja taivas rupesi kirkastumaan.

Aamiaisen jälkeen lähdettiinkin sitten veneilemään kohti Lembonganin saarta joka on Balin itäpuolella. Saarelle kulkee erilaisia veneitä, pikaisia (30min), hitaampia (60min) ja vielä hitaampia (90min). Valitsimme sen keskimmäisen kun sen hinta oli vain 1/3 pikaisen hinnasta. Meitä oli vanhassa vähän kulahtaneessa puuveneessa ehkä 10 matkustajaa, paljon enemmän olisi mahtunut.

Kun pääsimme avomerelle, niin aallot rupesi olemaan aikalailla isoja ja ne meni jotenkin ristiinrastiin niin ettei oikein tiennyt mistäpäin ne tuli.

 Yhtäkkiä yksi tuli sisään ja suoraan roopevaarin selkään. Minusta uitettu roopevaari näytti kovin koomiselta enkä tainnut sitä juurikaan peitellä. Ei mennyt kun hetki kun taas tuli takaapäin aalto, paljon suurempi, ja se valitsi minut pääuhrikseen. Kanssamatkustajat, varsinkaan roopevaari, ei juurikaan peitellyt riemuaan. Niinpä saavuttiin aikamoisen matkan jälkeen perille likomärkinä.

Majoitustiloja täällä on yllinkyllin, senkun vaan valitsee, ja majoitusta löytyy kaikissa hintaluokissa. Kaikki turistitoiminta on ihan rannalla ja heti majapaikkarivistön takana alkaa kylä joka on ihan autenttinen balilaiskylä kanoineen, lehmineen, pyörineen, mopoineen (autoja täällä ei ole ollenkaan), lapsineen, vanhuksineen, tunkioineen ja niin edelleen.

tätä pittoreskia kujaa pitkin kuljettiin meidän bungalowille

rantamaisemaa. koko rannan pituudelta kulki kivetty kävelytie, joka tosin paikoin oli sortunut ja korvattu hiekkasäkeillä. tämä on halpisrantaa, rikkaitten mökkeröt näkyy tuolla taustalla 

Ilma on kuuma ja kostea, rannalla käy kuitenkin vilvoittava tuuli. Aurinko paistoi ainakin tänään täydellä terällä. Vihdoinkin.

Tämän saaren asukkailla on aika erikoinen elinkeino. Rannan tuntumassa kulkee naisia vyötäröään myöten vedessa keräämässä merilevää, edestakaisin koko rannan pituudelta koko päivän. Illalla

saalis lastataan veneisiin, joita lähti kymmenittäin sauvomaan johonkin, kaikki samaan suuntaan. En vielä tiedä mihin ne menee, mutta veikkaan että levät viedään naapurisaaren rantaan kuivumaan, siellä kun ei ole turistitoimintaa. Täälläkin näki tuolla kylän puolella isompia ja pienempiä määriä levää levitettynä pihalle kuivumaan. Levää käytetään ainakin elintarviketeollisuudessn hyytymisaineena, en vielä tiedä mihin muuhun, mutta otan selvää.

levänkerääjä

levää kuivumassa

toinen erikoisuus, koko perhe kaivamassa rannalla matoja. Madonkaivajia oli koko rannan pituudelta illansuussa. 

Tänään oli sitten naisten päivä. Illalla summattiin miten se oli mennyt, roopevaarin mielestä

osaltani yltäkylläisesti. Aamulla sain pusun – no se oli ihan OK. Sitten sain päivällä jäätelön, jonka kuitenkin palautin keittiöön. Tilasin nimittäin annoksen jossa olisi yksi pallo minttusuklaajäätelöä ja yksi passionhedelmää. Sain kupin jossa oli joku mintun makuinen vihreä liemi joka ei ollut suklaata nähnytkään ja yksi muodoton jääkimpale joka väriltään ehkä muistutti passionhedelmää. Sitten sain illallisella lasillisen valkoviiniä, joka tässä maassa on vähän erikoista, mutta jonka kuitenkin maksoin itse. Siis mukavaa naistenpäivää teille kaikille, paljon jälkikäteen, koska nettini ei suostu toimimaan täällä vaikka yhteyksiä olisi.

Auringonlasku Lembonganilla

 

Kahden päivän oleskelun jälkeen päätettiin lähteä eteenpäin, kahden tunnin venematkan päähän, Gilin saarille. Ne on kolme pientä saarta suuren Lombok-nimisen saaren kupeessa. Tällä kertaa ei onneksi edes mietitty hidasta venettä vaan lähdettiin katamaraanilla johon mahtuisi arviolta 30 matkustajaa,meitä oli kuitenkin vain kourallinen. Tiesin että merenkäynti voi olla hurjaa,mutta en voinut aavistaa että se olisi noin hurjaa. Minun varmaan pitää jäädä tänne kun en uskalla lähteä takaisin. Kun vihdoin päästiin perille, kipparikin näytti helpottuneelta ja myönsi että tämä ei ollut ihan normaalia. Perillä vaihteeksi satoi ja kylänraitti oli yhtä lätäkköä. Saaren yleinen kulkuväline on hevosrattaat ja niillä mekin lähdettiin etsimään hotellia. Kun sitten oltiin asettauduttu suht mukavaan bungalowiin, kohtasi uusi järkytys. Kaikki matkatavarat oli pakattu veneen katolle ja vaikka ne oli peitetty pressulla, niin ainakin meidän reppu oli läpimärkä. Kaikki vaatteet oli ihan likomärkiä ja lisäksi yksi mustavalkoinen mekko jonka olin ostanut täältä, oli värjännyt useita vaatekappaleita, ne meni roskiin. Tässä kosteassa ilmastossa mikään ei kuivu ellei aurinko paista, ja se on valitettavasti tilanne myös pesuloitten suhteen. Joten käytettävissä on tasan ne vaaatteet jotka oli matkalla päällä. On täällä jotain kauppoja mistä voi saadan jonkun t-paidan, mutta mitään varsinaista valikoimaa ei ole. Onneksi jätettiin pääosa tavaroista Balille, toivottavasti ne on tallessa kun mennään takaisin.

Sade loppui aika pian, mutta on pilvistä. Tehtiin pitkä kävelylenkki ja syötiin lounas. Pasta maistui hyvältä, aasialainen ruoka riiseineen ja nuudeleineen rupeaa jo vähän tökkimään.

Näillä seuduilla on aika aikainen aamuherätys, Lembonganilla kukot aloitti konsertin noin viiden aikaan, johon sitten kanatkin yhtyivät, täällä Gilillä ensimmäinen rukouskutsu raikaa moskeijan kovaäänisistä tasan kello 5.

Amed

Amedissa siis satoi joka påivä. Saattaa tietysti johtua siitä, että kapean rantakaistaleen jälkeen on aika korkea vuori, joka kaiketi kerää pilviä.

Roopevaarin jäljet mustassa hiekassa. Tulivuorten pukausten takia tällä rannalla  on ihan oikeesti musta hiekka.

 Koska mitenkään ei voi olla vaan paikallaan niin lähdettiin hotellin lainaamien suurten sateenvarjojen suojassa etsimään erään suomalaispariskunnan omistamaa bungalow-aluetta. Parin kilometrin päässä se löytyikin, oikein tyylikäs paikka rannassa, vehreän kasvillisuuden keskellä. Isäntä sattui olemaan paikalla, ja kun tiesimme että hän on entisiä nokialaisia, niin selvisi aika äkkiä että hän tuntee hyvin meidän suvun nokialaisen, Turkin ajoita.

Syötiin siinä tosi maukas lounas, jonka jälkeen isäntä lähti viemään meitä takaisin. Poikettiin matkalla heidän uudella projektillaan,14 kpl luxusvilloja lomaosake-periaatteella. Näissä villoissa on jokaisessa oma butleri, uima-allas, näkymä merelle ja toiselta puolelta vuorille, yhteisiä tiloja on 2 ravintolaa, spa, kuntosali ja maan sisään kaivettu disco. 10 villaa on jo myyty, 9 suomalaisille ja yksi amerikkalaiselle. Jos teitä nyt, rakkaat äveriäät ystäväni , rupesi kiinnostamaan, niin yhteystiedot saa minulta.

Villan uima-allas

Seuraava aamu tuotti meille täydellisen yllätyksen, ei satanut. Aamutoimien jälkeen mun oli pakko ottaa kantaa tähän snorklaus-asiaan ja niin sitä mentiin rannalle jonne sitten heti ilmestyikin laitteidenvuokraaja,Yritin vielä inistä kuinka minua pelottaa mutta hänpä taikoi jostain kelluntaliivin ja niin sitä mentiin. Onneksi rannalla ei ollut muita snorklaajia, ehkä minua olisi vähän hävettänyt. Nyt oli kuitenkin oikein mukava rauhallisella mielellä kelluskella meressä katselemassa kauniita koralleja ja värikkäitä kaloja. Niin, mainitsinko jo että ne oli vain 100 m

päässä rannasta. Ja minä tarvitsin liivit!

Snorklaaja ilman liivejä

 Iltapäivällä sitten taas satoi. Onneksi ollaan täällä löydetty divareista muutama suomenkielinen kirja, kotoa tulleet kirjat on jo luettu. Ja onneksi meillä on mukana dvd-laite ja nippu elokuvia.

Viimeisenä aamuna Amedissa ei myöskään satanut, mutta oli aivan mahdottoman kova tuuli. Bungalowin palmunlehtikatto rämisi ja paukkui kun kaikenlaista kookospähkinää ja sitä pienempää ja suurempaa kappaletta putosi puista, puutarhureitten työkalut ja saavit lentelivät ympäri pihaa ja kaikki irtonaiset sandaalit ja pyyhkeet löytyivät mikä mistäkin.

Näkymä meidän bungalowin edestä kohti ravintolaa ja edelleen merelle.

Yhdentoista aikaan lähdettiin sitten ajelemaan kohti Sanur Beachia josta on tarkoitus lähteä aamulla laivalla Nusa Lambongan saarelle muutamaksi päiväksi. Matkalla käytiin tutustumassa yhteen Balin kuuluisista nähtävyyksistä Tirta Gangga, joka oli viimeisen kuninkaan vuonna 1948 rakennuttama kesämökki. Tämä kunkku tykkäsi uimisesta, ja alueella olikin monta uima-allasta, yksi kunkulle, yksi hänen kuudelletoista lapselleen, yksi kuningattarille ja yksi raskaana oleville kuningattarille.

Varsinainen talo oli hyvin vaatimaton palmunlehtikattoinen pieni mökki, jossa hänen Hollannissa asuva veljentyttärensä asuu käydessään Balilla. Minusta on aivan käsittämätöntä että vielä vuonna 1948 jolloin minäkin olen ollut jo 2-vuotias, vielä on rakennettu tällaista täälläkään päin maailmaa

kunkun uima-altaita

.

Kaksi lohikäärmettä

Balilainen ja suomalainen macho

Kun kolmen tunnin matkan jälkeen tultiin perille Sanuriin, niin ei auttanut muu kuin todeta että ollaan oltu väärässä paikassa. Täällä aurinko paistoi, tosin vähän utuisasti, mutta kuitenkin. Uskon ja luotan siihen, että huomisesta alkaen on pelkkää paistetta. 

Kalansaalista Sanurin rantabulevardilla

Kuka haluaa tällaisen tuliaisiksi?

  Haaa, ennenkuin ehdin julkaista tämän postauksen, alkoi sataa!!

Jatkoa Ubudiin

Riisinviljely osa 2, istutus. Sadonkorjuun hoitaakin sitten naiset.

Seuraavana aamuna otettiin taksi ja lähdettiin katselemaan Ubudin ympäristöä, kivenveistäjiä,

hopeaseppiä, batiikkityöntekijöitä ja puutyöntekijöitä. Kaikki on tosi kaupallista, näissä paikoissa on muutama työntekijä jotka ihan näytteeksi tekee käsityötä, ja sitten on valtava myymälä jossa niitä tuotteita myydään, Yritin kysyä taksikuskilta missä nämä tuotteet oikeesti tehdään ja hän oli sitä mieltä että ne tekee niitä kotonaan. Tuotteita on niin valtavasti että epäilen vahvasti ainakin korujen ja osan puutöistä tulevan jostain tehtaasta. Matkan aikana rupesi taas satamaan ja tällä kertaa sade yltyikin varsinaiseksi rankkasateeksi. Kapeat kujat täyttyivät hetkessä ja niiltä sitten vesi ryöppysi isommille kaduille jotka muuttuivat vuolaiksi virroiksi. Vesi ylsi yli mopojen pyörien puolenvälin ja ihmiset tarpoivat pohkeita myöten vedessä. En ole ikinä nähnyt sellaista vedentuloa. Ja täällä pitäisi sadekauden olla loppu! Ei se kuitenkaan kovin kauan kestänyt, kun päästiin takaisin hotellin nurkille se oli jo loppunut.

Tavattiin pari kertaa hotellin omistajan suomalainen vaimo, joka kertoili paljon elämästä ja olemisesta Balilla. Varsinkin riisipellon keskelle nouseva uudisrakennus oli hänen sydäntään lähellä ja sehän tietysti kiinnosti roopevaariakin tavattomsti. Perheen kolme lasta on käynyt suomessa koulunsa. Kaksi niistä on töissä Suomessa, kolmas opiskelee kemiaa Englannissa. Tämä kolmas on nyt suostuteltu tulemaan Balille jatkamaan perheyritystä ja rakenteilla oleva talo tulee hänelle.

vielä kuva Ubudin hotellihuoneen ovesta ja ikkunaluukusta

tämä kuva on uudisrakennuksesta. Kaikki nämä kaiverrukset tehdään käsin paikan päällä. En ensin uskonut sitä mutta kun näin tämän keskeneräisen kaiverruksen oli pakko uskoa.

Kaikki materiaali tuohon uuteen rakennukseen kuljetetaan paikalle kapeaa kivettyä polkua pitkin, joka on rakennettu riisipellon laitaan. Yhdet kottikärrit niillä oli käytössä, muuten rakennustarvikkeet kulki naisten pään päällä.

Tässä vaiheessa on jo talon runko pystyssä, joten 

aika monta sangollista ja kottikärrillistä sementtiä ja kiviainesta on sillä polulla jo kulkenut.

Ubud on tanssin, temppelien ja käsityöläisten lisäksi oivallinen shoppailukaupunki, perinteisten

puu- ja kivitöitten lisäksi löytyy muotiputiikkeja ja paikallisten suunnittelijoitten design-myymälöitä. Ei kuitenkaan juuri ollenkaan eurooppalaisten merkkien myymälöitä, taisin nähdä ainoastaan Crocksin. Niin ja tietysti Starbucksin.

Meillä oli vielä näkemättä Ubudin tärkein kohde, Monkey Forest. Se osoittautui valtavan kauniiksi trooppiseksi puistoksi, hyvin hoidettu ja siisti iso alue, jossa apinat temmeltävät vapaasti ja temppelit piileskelevät suurten puiden varjossa. Vaikka noita apinoitakin on nähty monet kerrat, aina ne vaan jaksavat naurattaa ja ihmetyttää ihmismäisillä temppuiluillaan.

Nämä vieritti kolisevaa kookospähkinää toisilleen, ihan kun ihmislasten palloleikkiä

Tämä tuli juuri uimasta. En tiennytkään että apinat osaa sukeltaa, mutta nyt sen näin. Oli kuin saukko vedessä.

Sitten tulikin aika lähteä eteenpäin, Cameng tuli sovittuna ajankohtana, mutta ei lähtenytkään viemään meitä . Perheessä oli sattunut kuolemantapaus ja hänen piti jäädä kotiin. Hän toi kuitenkin tulleessaan toisen kuljettajan jonka kyydissä lähdettiin kohti Balin pohjoisrantaa, kaupunkiin nimeltä Lovina, katsomaan delfiinejä. Matkalla poikettiin pariin temppeliin, nämä saa nyt käydä kirkoista tämän matkan ajan. Täällä temppelit rakennetaan usein laakson pohjalle ja veden ääreen. Niinpä ensimmäinen temppelialue olikin 300 jyrkkää rappusta alas – ja tietysti saman verran ylös. Ei se meille tehnyt heikkoakaan, ollaanhan me treenattu koko talven. Syy totaaliseen uupumiseen oli kuuma ja kostea sää. Alueista ei saa kovin paljon irti ilman opastusta, ja sitä ei juurikaan ole tarjolla, joten ne on aika äkkiä katsottu.

tässä menee uhrilahjoja sinne 300 askelman päähän. Joka päivä viedään uudet.

Roopevaari tyylikkäässä sarongissa. Shortseissa ei temppelialueille saa mennä eikä lyhyeessä hameessa. Joissain paikoissa piti vielä olla punainen vyö.

Saronki-vaari elefanttiluolan sisäänkäynnin edessä.

 Paljon mielenkiintoisempi oli käynti korkealla vesiputoiksella, jossa oli heti parkkipaikalla vastassa opas. Hän kertoi heti alkuun että opastus on vapaaehtoista, mitä se maksaa ja että maksu menee kylän lasten koulutuksen kehittämiseen. Alue näyttikin sitten olevan jonkinlainen kommuuni jossa viljellään riisiä ja kaikenlaisia hedelmiä ja vihanneksia sekä tehdään käsitöitä. Kaikissa myyntipisteissä istuikin nuoret ja vanhat naiset virkkaamassa tai näpräämässä jotain muuta. Melkein uskonkin että rahat menee johonkin yhteiseen hyvään.Täällä rahantaju kyllä heittää ihan kuperkeikkaa kun setelit on 500.000, 200.000, 100.000 jne.

Tuntuu ihan kauheelta maksaa jostain 10.000 vaikka se on 0,8 euroa, saatikka sitten 100.000.

Opastus maksoi 120.000 kahdelta hengeltä, joten tunnen itseni nyt todella suureksi hyväntekijäksi.

(noin 10 euroa – joka oikeesti on täällä aika iso raha).

Tämän oppaan kanssa en uskaltanut lähteä pimeään luolaan.  Hampaattomine virnistelyineen hän muistutti lähinnä jotain kapteeni Jack Sparrowin henkilökuntaan kuuluvaa hahmoa. Yksi nuori nainen oli sotkenut saronkinsa mutaan ja sekös tätä herraa nauratti, rätkätti kovaan ääneen, osoitti sormella tyttöraukan saronkia ja kiemurteli naurusta.

Illansuussa oltiin perillä Lovinassa ja löytyi ihan kiva hotelli rannasta. Paljon aikaa siellä ei vietetty,

illalla vaan syötiin ja mentiin sitten nukkumaan koska herätys oli 5.30 ja lähtö delfiinejä katsomaan klo 6.00. Tuntui vähän kolkolta lähteä pienellä veneellä isolle merelle pilkkopimeässä, mutta taivas vaaleni aika pian, ja loppujen lopuksi veneitä oli liikkeellä melko runsaasti. Delfiinit ilmestyvät joka aamu määrättyyn aikaan samalle alueelle ja niitä olikin iso parvi. Kukaan niistä ei kuitenkaan suostunut poseeraamaan sillail että olisi hypännyt korkealle ja jäänyt siihen kuvattavaksi. Oli sekin ihan riittävän jännä nähdä kun ne sulavasti liukuivat ylös ja alas vedenpinnassa. Huvittavaa oli myös seurata veneitä, kun parvi taas putkahti esiin jossain kohtaa niin kaikki veneet, ehkä 40-50 venettä, ampaisi samaan suuntaan.

täsä ollaan lähdössä

Tämä on paras delfiinkuva mikä onnistuttiin saamaan.

Retken jälkeen syötiin hotellissa aamiainen ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Ajettiin Balin

itärannikkoa pitkin kaunista reittiä pikkukaupunkiin nimeltä Amed. Täältä löytyi aivan ihana bungalow-alue, joka tosin ylittää meidän budjetin jonkun verran, mutta ei voitu vastustaa.

Tämä on ihan meren rannassa paratiisimaisessa puutarhassa ja vapaana ollut talo on juuri remontoitu. Paratiisin käärme on sade. Oltiin päivällä syömässä hotellin ravintolassa joka avautuu

merelle, kun synkkiä pilviä rupesi kasaantumaan ja noin puolen tunnin ajan seurattiin sateen lähestymistä, nähtiin jopa pieni pyörremyrsky tai mikä lie vesipatsas. Kun sade sitten savutti rannan niin se iski hirvittävänä ryöppynä, joka kesti ehkä puoli tuntia. Kaikki kuitenkin täällä yrittää lohduttaa että aamupäivisin ei sada, katsotaan sitten aamulla miltä näyttää.

Tämä alue on sukeltajien ja snorklaajien suosiossa, snorklaamaan mekin tultiin. Sukeltajille on v.1946 uponneen amerikkalaisen sotalaivan hylky ja snorklaajille on koralliriutta 100 m rannasta.

Saa nähdä onko minusta snorklaamaan sen viimevuotisen kokemuksen jälkeen, näen siitä joskus vieläkin painajaisia. 

Roopevaari on lyönyt minut alfapetissä toistuvasti ja on muutenkin osoittanut epätavallisia vireyden merkkejä. Äsken hän mitään puhumatta katosi näköpiiristäni, ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, ja vielä ihan pimeällä. Kirjoittelin tätä blogia enkä oikeastaan reagoinut katoamiseen mitenkään ennen kun hän tuli takaisin kauppakassin kanssa. Oli mennyt jopa Hotellialueen Ulkopuolelle ja käynyt ostamassa itselleen sipsejä ja mulle keksejä. Mitenkähän tämä vielä päättyy?

Uusi aamu ja uudet sateet. Nyt täytyy jo ruveta sääkarttojen kanssa tutkimaan mihin seuraavaksi suunnataan.

Ubudissa

Kolmatta päivää Ubudissa ja kaupunki alkaa käydä tutuksi. Ihana pikkukaupunki, jossa myös alkuperäistä luonnetta vaikka onkin ihan täynnä putiikkeja ja ravintoloita. Kauppiaat ei ihan kauheesti tyrkytä tavaraa paitsi keskusmarkkinoilla, mutta taksikuskeja on riesaksi asti, yksi niistä arveli meille että heitä olisi 700. Tuntuu että joka ikinen paikallinen mies on taksikuski. Jos niille sanoo ei kiitos niin ne kysyy että no huomenna sitten. Ja illansuussa ne jo tarjoaa kaksi päivää yhden hinnalla.

Toisena päivänä Ubudissa mentiin – tai oikeammin satuttiin, monikansallisen taiteilijan Antonio Blancon kotimuseoon.Blancon perhe oli Kataloniasta, hän syntyi Filippiineillä ja opiskeli New Yorkissa. Se ei ollutkaan ihan mikä tahansa koti, se oli korkealle paikalle kaupungin

keskustan tuntumaan rakennettu linnamainen rakennus jonka pihapiirissä sitten oli ateljee ja varsinainen koti jotka oli pienempiä ja vaatimattomampia rakennuksia palmunlehtikattoineen.

Blancoa sanotaan myös Balin Daliksi, maalaukset oli kuitenkin huomattavasti miellyttävämpiä kun Dalin eikä niiden tulkitsemiseen tarvitse yhtä paljon mielikuvitusta. Varsinaista hilpeyttä aiheutti kuitenkin maalausten kehykset jotka oli varta vasten suunniteltu joka maalausta varten liittyen maalauksen aiheeseen. Varsinaista mahtipontisuutta. Valitettavasti siellä ei saanut valokuvata.

Molemmin puolin ulkoportaita oli tällaiset upeat lohikäärmeet

parvekkeen kaiteilla oli useampia tällaisia patsaita

Eilen lähdettiin opastetulle polkupyöräretkelle. Meitä oli 10 hengen ryhmä ja kolme opasta. Autolla mentiin vuorenrinnettä ylös jossa nautittiin aamiainen tulivuoren juurella kauniin järven rannalla.

aamiaisella tarjottu puuro joka oli keitetty mustasta riisistä. sticky and sweet, siitä ei tullut mun uutta herkkuruokaa.

Tulivuori on purkautunut viimeksi vuonna 2000, jolloin kuoli 2 saksalaisturistia jotka oli keneltäkään kysymättä lähtenyt kiipeämään rinteelle. Näköala oli kyllä huikaiseva. Järven rannalla asustaa Balin ainoa jäljellä oleva aboriginaali-yhdyskunta.

tulivuori kolmine kraattereineen joista viimeinen syntyi purkauksessa v 2000. Etualalla oleva musta alue on laavaa, jota nyt  käytetään rakennusmateriaalina.

 Aamiaisen jälkeen meidät vietiin eräälle plantaasille jossa tutustuttiin paikallisiin kasveihin ja niistä saataviin tuotteisiin, ginseng, vanilja, kaneli, durian, pippuri, chili, snake-skin fruit, kahvi ymym ja tietysti siellä oli kauppa. Ihmeteltiin jo että eikö tämä ollutkaan pyöräretki, mutta ei sen kummemmin protestoitu koska oppaamme Pank- jolla muuten on punkkaritukka - oli ratkiriemukas tyyppi joka hauskuutti meitä koko ajan jutuillaan. Vihdoin päästiin pyörän selkään ja lähdettiin viilettämään vuorenrinnettä alas. Kirjaimellisesti, sillä matka vietti koko ajan alaspäin eikä polkimia juuri tarvinnut käyttää. Ei kuitenkaan ollenkaan jyrkästi, tasaista loivaa alamäkeä. Välillä ajettiin riisipellossa, välillä kylänraitilla tai palmumetsiköissä.

Reippaat pyöräilijät

tauko riisipellon laidalla

 Pysähdyttiin yhden riisipellon taukotuvalla, eli häthätää kokoonkyhätyn katoksen alla saamassa tietoisku riisinviljelyksestä, myös eräässä pihapiirissä tutustumassa keskiluokkaisen maalaisperheen elämään. Saatiin taas oppaalta värikäs selostus niiden elämästä syntymästä kuolemaan. Hyvin mielenkiintoista

Perheen keittiö

Isovanhempien makuuhuone. Kunpa muistaisin pitkään olla valittamatta oloistani....

Matkaa kertyi loppujen lopuksi 25 kilometriä, mitä ei olisi retken päättyessä uskonut. Lopuksi nautittiin yhteinen lounas joka yllättäen oli parhaita aterioita mitä ollaan täällä syöty. Yleensä nuo valmisretkien lounaat on aika vaatimattomia.

Yksi ikävä välikohtaus oli kun suunnilleen meidän ikäinen hollantilaisrouva menetti pyöränsä hallinnan, jarrutti ilmeisesti liian rajusti eikä ehkä ollut tottunut käsijarruihin , lensi ohjaustangon yli ja teloi ainakin kasvonsa ja kyynärpäänsä. Me oltiin etujoukossa eikä nähty koko tapausta, mutta oppaat oli sijoitettu niin että yksi oli edessä, yksi keskellä ja yksi takana, lisäksi vielä auto seurasi perässä. Ryhmästä löytyi vielä lääkärikin, joten rouva ja hänen seurueensa saivat nopeasti kriisiapua ja auto lähti viemään niitä takaisin hotellille.

Onneksi pyöräilypäivänä ei satanut vaikka kahtena edellisenä iltapäivänä sadetta tuli kaatamalla ja oli kova ukonilma.

Illalla käytiin vielä katsomassa tanssiesitys, tällä kertaa oli kolme eri osiota, yksi se pakollinen

hyvis/pahis-asetelma, yksi jossa kaksi pikkutyttöä tanssi jonkun perinteisen kylänsiunaamistanssin ja sitten illan kohokohta, tulisten hiilien päällä tanssin. Oli vaikuttava.

Tässä on se hiilien päällä tanssija - ei oikein syntynyt hyvää valokuvaa.

Muutama kuva vielä meidän hotellista joka on sekoitus hyvistä ja huonoista, ihan niinkuin koko yhteiskunta täällä Balilla. Talot, puutarha ja uima-allas on hienot. Huoneet on isoja mutta kovin pelkistettyjä ja kaipaisi vähän remppaa. Palvelu on osin yli-ystyävällistä, osin vähän välinpitämätöntä .

Hotellin vieressä on riisipelto. Viljelijän työ ei näytä mitenkään auvoiselta, tässä hän ontavelpolviaan myöten mutavellissä muokkaamassa riisipeltoaa.

Roopevaari lukitsemassa ovea yöksi. Näette ihan oikein, se on kunnon vanhanaikainen salpa.

Roopevaari terassillamme. Terassille tuodaan joka aamu termarissa lämmintä vettä, mutta teepussit pitää käydä hakemassa respalta, ne unohtuu joka aamu. Breakfast on sitten toisella puolen katua, se on tosin oikein hyvä.

Huoneessa ei ollut hammasmukeja enkä niitä saanut vaikka kerran jo pyysin. Näppäränä kotoilijana tuunasin meille hammasmukit vesipulloista. Hyvin tulee hampaat harjattua.