MATKALLA KOHTI KROATIAA

Toisella yrittämällä pääsimme lähtemään kohti Kroatiaa, ensimmäinen kerta viime keväänä peruuntui viime hetkillä Roopevaarin keuhkokuumeen takia. Onneksi vakuutus korvasi lähes kaikki kustannukset.

Tosin jo lentokentällä mietin ensimmäisen kerran että onko tämä ihan viisasta, kaksi vanhaa varista yksinään maailmalla. Syynä tähän oli nykyinen teknologia. Osaan kyllä tehdä check-in:in netissä, mutta tälle lennolle se ei käynytkään. Lentokentällä selvisi että ainoa mahdollisuus on automaatti, joka sekään ei vielä pelottanut. Vaan kun  automaatti ei suostunutkaan lukemaan passeja niin johan rupesi puhisuttamaan. Ystävällinen kenttäavustaja neuvoi vaihtamaan automaattia ja totesi että nämä nyt toimii miten sattuu. Seuraavaksi  oltiin bag drop:issa jossa taas oli itsepalvelu. Ei hätää, samanlaiset viivakoodin skannerit on Ikeassakin, kyllähän tämä osataan. Vaan ei. Roopevaarilta ei onnistunut ollenkaan, muori sai yhden laukun lähtemään matkaan kohti Kroatiaa, mutta toista ei. Taas tuli ystävällinen kenttäavustaja, sai toisenkin laukun matkaan ja totesi että nämä meidän koneet nyt elävät omaa elämäänsä. Niinhän me kaikki. Reissussa ollaan kuitenkin.

Splitissä meitä oli vastassa Mirko, vuokraamamme apartementoksen omistaja. Ei sekään ihan putkeen mennyt, missään ei näkynyt vastaanottajaa jonka lapussa olisi lukenut Tarkkonen. Odotimme aikamme ja lähdin uudestaan kiertelemään. Nythän se löytyi, hän oli vahingossa heilutellut ihan väärää lappua. Herra oli hyvin ystävällinen ja puhelias, puolen tunnin matkalla lentokentältä kaupunkiin saimme mahtavankokoisen paketin tietoa Splitistä ja ympäröivistä nähtävyyksistä.

Huone(isto) oli kuitenkin pettymys. Se oli mahtavalla paikalla, aivan vanhan kaupungin, rantabulevardin ja sataman tuntumassa, mutta pieni, pimeä takapihan kivijalkahuone. Huoneen ainoa ikkuna oli ulko-oven yläosan lasi.

Ulko-oven takana näkymä oli tämä, sinänsähän puhtaat valkoiset lakanat tuoksuvat ihanalle, mutta...

Kissojakin oli runsain määrin, ei siinäkään mitään pahaa

Telkkari/johtoviritelmä huoneen nurkassa

Kun ilmaisimme pettymyksemme hän löysi meille heti tilavan remontoidun kaksion toisessa kerroksessa ikivanhassa talossa vanhankaupungin muurien sisäpuolella, tosin vasta seuraavaksi päiväksi. Se sopi meille oikein hyvin. Seuraavana päivänä isäntä tuli hakemaan meitä ja vei meidät tosi sokkeloisen vanhankaupungin kujia pitkin uuteen majapaikkaan joka on aivan eri luokkaa kuin tuo ensimmäinen.

Näkymä uuden asuntomme ikkunasta

 Tosin olin vähän huolissani siitä miten löydämme takaisin kotiin näissä sokkeloissa kun lähdemme ulos. Vai istummeko täällä koko ajan.

Sokkeloista on

 Roopevaari vakuutti että hätää ei ole. Toisin kuitenkin kävi. Kun uuvuttavan ulkoilupäivän jälkeen oltiin käyty ruokakaupassa ja oltiin menossa kotiin, niin ei se niin vaan onnistunut. Tiesimme olevamme lähellä, jopa ihan perillä, mutta avain ei vaan käynyt mihinkään oveen. Kyllä siinä varmaan lähes tunti vierähti kun kävimme uudelleen ja uudelleen läpi reittiä ja mahdollisia ovia. Ehdin jo soittaa isännälle, joka kuitenkaan ei ollut paikalla, kun Roopevaari huomasi että avain on käyrä. Hän sujautti sitten avaimen siihen lukkoon joka oli se todennäköisin, väänsi ensin avainta suoraksi ja – ovi aukesi. Pääsimme kotiin!