Costa Rica osa 1

Helmikuussa 2016 lähdimme viimein ensimmäistä kertaa elämässämme Ameriikan suuntaan, määränpäänä Costa Rica ja Nicaragua, Mandala Travelin luontoaiheinen kiertomatka. 

Matka ostettiin jo hyvissä ajoin, tarkalleen 18.4.2015 joka oli meidän 50-anniversary. Oli siis runsaasti aikaa valmistautua ja odotella.

Matka alkoi aamulla anivarhain Helsinki-Vantaalta ja päättyi illalla Amsterdamin ja Panaman kautta San Josen kaupunkiin, takana 11.000 kilometriä ja kahdeksan kadonnutta tuntia. Ei se niin paha ollut,  Pahin oli se, että osa ryhmästämme oli bookattu Panamasta myöhäisempään koneeseen ja odottelu San Josen kentällä tuntui jo varsin ylimääräiseltä. Matkanjohtajamme ei tiennyt tästä mitään, joten hänellä oli kova huoli puuttuvasta kolmesta henkilöstä.

Kuvassa on paikallisoppaamme Jose, joka oli mukanamme koko matkan ajan ja jonka luontotietämys on huikea. Opaskeikkojen välissä Jose toimii yhteisössä jonka nimi on Frogs Heaven, ja joka sananmukaisesti huolehtii sammakoiden hyvinvoinnista Costa Rican vuoristoalueilla.

Saimme kuitenkin joukon kasaan ja pääsimme vihdoin hotelli Presidenteen San Juanin keskustassa. Ilta oli jo pitkällä joten kävimme nopeasti lähikaupassa ostamassa eväitä seuraavan päivän bussimatkaa varten ja sen jälkeen nukkumaan.

Näkymä hotellin ikkunasta. Enpä haluaisi olla pesemässä noita ikkunoita.

Heti aamiaisen jälkeen bussi lähtikin huristamaan kohti  Arenalin tulivuorta ja kansallispuistoa sekä Arenalin juurella sijaitsevaa pikkukaupunkia nimeltä La Fortuna. Matkalla oli pari pysähdystä:

jäätelölla Costa Rican lipun alla, sekä maatilavierailu, jossa nautimme lounaan.

Mukana kierroksella kulki tämä ihastuttava pikkupoika, joka isännän elkein tarjosi milloin minkäkinlaisia maistiaisia ja piti huolta ettei tyhmät turistit tallo viljelyksiä.

Pääpäsmärinä oli kuitenkin Domenico, joka hyvin hauskasti, elävästi ja havainnollisesti esitteli tilan tuotteita, jotka ilmeisestikin ovat hyvä läpileikkaus Costa Rican maataloustuotteista. Toi veitsi oli aika pelottava, vaikkakin se osoittautui hyvin käytännölliseksi ja monipuoliseksi.

Roopevaarikin pääsi kokeilemaan maan kuohkeutta.

Yksi viljeltävistä kasveista on ananas. Se oli maukkain ja mehukkain ikinä maistamani vaikka näitä on maisteltu eri puolilla maailmaa.

Tärkeimpiä viljelykasveja lienee tämä yuca (=maniokki tai kassava) jota siellä tarjotaan joka aterialla. Ei ollut erityisen maukas. Tai sitten siihen olisi voinut laittaa jotain mausteita. Muutenkin olen pettynyt ruokakulttuuriin. Ymmärrän että riisiä, papuja ja yucaa syödään joka aterialla, mutta tavallinen arkiruoka oli ikävän - ja yllättävän - mautonta. Tosin sitten paremmissa ravintoloissa sai oikein maukastakin ruokaa.

Saavuimme sitten vihdoin La Fortunaan ja majoituimme kahdeksi yöksi Hotel San Boscoon. La Fortuna sijaitsee Arenal-tulivuoren kupeessa . Arenal on vuonna 1968 purkautunut tuhoisasti, hautaen ainakin yhden kaupungin kokonaisuudessaan. Sen jälkeen se on kasvanut korkeutta 700 m pienempien purkaustean aikana, viimeinen 2010. Olisin mielelläni kokenut jonkun ihan pikkuriikkisen purkauksen tai ainakin halunnut kuulla murinaa, mutta ei mitään elonmerkkiä.

Hauska 'hattu' sillä kuitenkin oli päässä.

Aamulla pakkauduimme taas bussiin ja lähdimme ajamaan kohti Cano Negron suojelualuetta. Sinne on noin kahden tunnin matka ja se sijaitseen lähellä Nicaraguan rajaa. Alueella liikutaan veneillä Rio Frioa (Cold River) pitkin Cano Negro järvelle.

Siis tällaisilla veneillä. No ehkä vähän uudemmilla ja parempikuntoisimmilla. Mutta tämän katolla on haikara. Näimme mahdottoman paljon lintuja, joillakin on uskomattoman hauska nimi kuten: livertäjätyranni, valkoperäsirri, pitkäpyrstöturpiaali. Lisäksi tavallisempia: lumihaikara, sinihaikara, karibianhaikara, mustakondori , pohjantöyhtökara, isoviherkalastaja, napsija, käärmekaula. Myös muita eläimiä: jeesuslisko (joka putosi puusta veneen kannelle), apinoita, iguaaneja, kaimaani, kilpikonnia, lepakoita, laiskiainen.....

Jos katsoo tarkasti huomaa että sillä on poikanen mukana

Käärmekaula

Lepakoita!!!

Laiskiainen, jolla on myös poikanen

 Illalla oli vielä ohjelmassa kuumat lähteet, vaihtoehtona oli kylpylä illallisineen, joka kuulosti mielestämme aika tyyriiltä, tai sitten 'kansankylpylä' joka on luonnontilassa oleva kuumien lähteiden alue. Onneksi valitsimme sen. Se on tulivuoren rinteiltä tuleva joki, johon on muodostunut - tai  tehty - luonnonkivistä 'altaita' joissa voi istuskella nauttimassa virtaavasta lämpöisestä vedestä. Virtaus on niin voimakas että siellä on vaikea kulkea, ensinnäkin vierivien kivien seassa ja toiseksi sekä vastavirtaan että myötävirtaan sai todella tasapainoitella. Se oli kuitenkin erittäin mukava kokemus, varsinkin poislähtiessä kun oli jo hämärää ja nuoriso oli tullut sinne kynttilöineen ja eväineen.

Aamulla oli sitten lähtö Monteverdeen, jossa sataa 360 päivää vuodessa. Onneksi en tiennyt sitä silloin. Esimakua sateesta saimme kun teimme kävelyretken Arenalin kansallispuistossa ennenkun suuntasimme alueelta pois. Olin mielestäni huolellisesti suunnitellut sadevarusteemme, Roopevaarille ostin uuden sadetakin sekä vedenpitävät lenkkarit ja löysin kaapista hyvär sadehousut. Hänellä ei ollut hätää. Onneksi. En tiedä mitä olisi tapahtunut jos hän olisi kastunut, hän nimittäin sulaa sateessa. Itse olin kotona käynyt suihkussa keltainen sadetakki päällä ja todennut että se pitää vettä. Ei se kuitenkaan ollut ihan niin. Viidentoista minuutin kävelemisen jälkeen olin läpimärkä, sekä takki että housut päästi vettä läpi ilman minkäänlaista suojaa. Onneksi olin lähtöä edeltävänä päivänä käynyt ostamassa itsellenikin vedenpitävät lenkkarit - kaikki hyvin niin kauan kun jalat on kuivat!!
Bussimatka Monteverdeen ei ollut niitä miellyttävimpiä läpimärissä vaatteissa, eikä perilletulo paljon auttanut asiaa. Jatkuvan sateen lisäksi oli myrsky, tuuli oli harvinaisen voimakas. Monteverde Mountain Hotel oli muuten mukava, mutta huoneissa oli kylmä, muuten ylellisessä kylppärissä oli tuuletusräppänä jota ei saanut kiinni, tuuli todella ujelsi nurkissa ja sade piiskasi ikkunaa.  Koko hotellissa ei ollut mitään paikkaa missä olisi voinut kuivatella vaatteita - vaikka joka päivä sataa!!!
Monteverde on 1500 m:n korkeudessa joten siellä rupesi jo ilmanlaatukin vähän hengästyttämään. Kaiken huipuksi parvekkeelta oli näkymä kaukaisuuteen jossa pilkahteli aurinkoinen Tyynen valtameren rannikko. Myös tosi kauniita sateenkaaria näkyi lähes koko ajan.
Illalla lähdimme sadetta ja tuulta uhmaten läheisen Santa Elenan kylään illastamaan ja siellä olikin matkan paras ateria. Suurinpiirtein helsinkiläisravintolan hintaan. Kävin myös ostamassa itselleni uuden sadetakin. Kauppa oli kylläkin kiinni, mutta oppaamme Jose, jolla näytti olevan ystäviä joka paikassa, kolkutti kaupan oveen niin kauan että kauppias tuli avaamaan.
Seuraava aamu ei tuonut kovinkaan paljon lohtua kurjuuteen. Aamiainen oli tosi vaatimaton pöytiin tarjoiltu juttu eikä sitä edes riittänyt kaikille.
Bussimme suuntasi Monteverden suojelualuetta kohti jossa meitä odotti canopy walk ja vaijeriliito. Vesisateessa. Alueen keskuksessa on ravintola ja myymälä jossa kaikenlaiset sadevaatteet tekee kauppansa. Vaikka olin edellisenä iltana ostanut sadetakin, en uskaltanut luottaa siihen, vaan ostin vielä paksusta muovista tehdyn sadeviitan. Niin teki moni muukin.

Kaapukansaa

Kaikesta huolimatta luonto oli todella kaunista. Päivän kohokohta oli kuitenkin vaijeriliito. En olisi uskonut että Roopevaari siihen lähtee, hänellä kun on tuo korkean paikan kammo. Tyttärensä yllytyksellä oli varmaan asian kanssa jotain tekemistä.

Varusteet kunnossa

Vaijeriliitoon kuului 13 eri etappia ja välillä piti kävellä pitkiäkin matkoja ylöspäin että pääsi taas laskeutumaan alas. Jokaisen etapin alkupäässä ja loppupäässä oli pari riuskaa nuortamiestä lähettämässä ja ottamassa vastaan, irrottamassa valjaitten koukkuja ja taas kiinnittämässä ne seuraavaan vaijeriin . Pisin etappi oli kilometrin pituinen. Se oli viimeisenä ja se mentiin tandemina eli kaksi ihmistä 'paketissa'. Tuona päivänä se sukelsi suoraan sumuun eikä ollut mitään tietoa mitä edessäpäin on. Roopevaarin ja mun 'paketti' ei päässyt perille saakka (vaijerissa joku vika, muutkin jumittui siihen) ja jäimme killumaan noin 10 metrin päähän päätepisteestä. Sieltä lähti tulemaan vastaan nuori Tarzan joka käsivoimin veti itsensä meidän kohdalle ja lähti sitten vetämään tätä pakettia perille käsivoimin. Tässä vaiheessa Roopevaari hellitti otteensa valjaista ja tarttui myös vaijeriin ja sai siiä kiitokseksi kunniamaininnan Teräsmies!
Tämä oli kaiken kaikkiaan tosi hauskaa!