Splitissä

Koska olen aikalailla kiinnostunut ruoasta ja syömisestä on kaiketi pieni kommentti paikallaan. Kroatialaiset – kuten italialaiset – ei oikeastaan syö aamiaista vaan ottavat kupposen kaffetta ja syövät sitten lounaalla. Näinollen ei ole ihan itsestään selvää että mistä tahansa kulmakuppilasta  saa aamiaista, ja kun emme KOSKAAN mene ensimmäiseen tarjolla olevaan kuppilaan, niin aamiaisen saaminen vaikutti ensimmäisenä aamuna vähän haasteelliselta. Vihdoin löysin mukavan näköisen paikan jossa oli tarjolla summer breakfast. Sinne! Roopevaarin ilme oli kuvaamisen arvoinen kun hän sai annoksen eteensä, siis mysliä, jugurttia, hedelmiä ja pähkinöitä korkeassa lasissa. Herkullista ja terveellistä.

Seuraavana aamuna olikin sitten homemade breakfast ja ilme sen mukainen.

Muita mainittavia on ollut seafood risotto ja black risotto, joka saa värinsä mustekalan musteesta ja joka on paikallinen ’must’. Herkullisia ruokia ja tunnelmallinen ympäristö pienen sivukujan varrella.

Hups, kuva onkin väärinpäin - tämä on kuitenkin se black risotto. Ei ole erityisen esteettisen näköinen

Leipä tuotiin tällaisessa somassa pussukassa

Jäätelöt on taivaallisia.

Jäätelökauppa kotinurkilla

Karkkikauppa

Kalatorilta bongattu

Muuten ruoka on ollut vaihtelevan tasoista ja –hintaista. Halpaa kuitenkin kotimaahan verrattuna. Nyt rupeaa jo puskemaan ähky kun täällä on syöty viisi päivää, täytyy tehdä ruokaremotti ja syödä vain kerran päivässä. Se on tietysti aika vaikea toteuttaa koska täällä syödään vasta kahdeksan – yhdeksän maissa. Ole siinä sitten koko päivä jonkun hedelmän tai salaatin voimin. Liiallisesta jäätelönsyömisestäkin tulee huono olo.

Syömisen vastapainoksi on turistille asetettu porras-ansoja. Useisiin paikkoihin kehoitetaan menemään portaita pitkin ja kun pääset perille niin – kas vaan, sinnehän johtaakin autotie ellei peräti bussilinja. Näin kävi esim ensimmäisenä päivänämme täällä. Lähdimme tutustumaan Splitin ikiomaan luonnonpuistoon, Marjanin kukkulaan joka on iso viheralue mereen työntyvällä niemennokalla. Kukkulalla on monta vanhaa kirkkoa jotka on rakennettu eri aikakausina kun  kaupungin väestö on paennut sotia ja pommituksia kukkulalle. Ja kirkothan saavat minut hyvin liikkeelle. Oli kuuma päivä, en ollut huomannut ottaa vesipulloa mukaan ja portaita oli noin 500. Onneksi puolessavälissä oli juomapiste josta sai vettä myös mukaan. Kun oltiin nähty ja ohitettu yksi kirkko tultiin alueelle jossa oli lasten leikkipaikkoja, esiintymislava ja piknik pöytiä – ja jonne johti katu.  Tunsin itseni huijatuksi ja päätin että 500  askelmaa ja yksi kirkko saa riittää ja lähdettiin takaisin päin,  tosin portaita pitkin. Paria päivää

myöhemmin Krkan luonnonpuistossa ja sen jälkeen Sibenikin kaupungin linnoituksessa saimme myös kiivetä portaita mielin määrin.

MATKALLA KOHTI KROATIAA

Toisella yrittämällä pääsimme lähtemään kohti Kroatiaa, ensimmäinen kerta viime keväänä peruuntui viime hetkillä Roopevaarin keuhkokuumeen takia. Onneksi vakuutus korvasi lähes kaikki kustannukset.

Tosin jo lentokentällä mietin ensimmäisen kerran että onko tämä ihan viisasta, kaksi vanhaa varista yksinään maailmalla. Syynä tähän oli nykyinen teknologia. Osaan kyllä tehdä check-in:in netissä, mutta tälle lennolle se ei käynytkään. Lentokentällä selvisi että ainoa mahdollisuus on automaatti, joka sekään ei vielä pelottanut. Vaan kun  automaatti ei suostunutkaan lukemaan passeja niin johan rupesi puhisuttamaan. Ystävällinen kenttäavustaja neuvoi vaihtamaan automaattia ja totesi että nämä nyt toimii miten sattuu. Seuraavaksi  oltiin bag drop:issa jossa taas oli itsepalvelu. Ei hätää, samanlaiset viivakoodin skannerit on Ikeassakin, kyllähän tämä osataan. Vaan ei. Roopevaarilta ei onnistunut ollenkaan, muori sai yhden laukun lähtemään matkaan kohti Kroatiaa, mutta toista ei. Taas tuli ystävällinen kenttäavustaja, sai toisenkin laukun matkaan ja totesi että nämä meidän koneet nyt elävät omaa elämäänsä. Niinhän me kaikki. Reissussa ollaan kuitenkin.

Splitissä meitä oli vastassa Mirko, vuokraamamme apartementoksen omistaja. Ei sekään ihan putkeen mennyt, missään ei näkynyt vastaanottajaa jonka lapussa olisi lukenut Tarkkonen. Odotimme aikamme ja lähdin uudestaan kiertelemään. Nythän se löytyi, hän oli vahingossa heilutellut ihan väärää lappua. Herra oli hyvin ystävällinen ja puhelias, puolen tunnin matkalla lentokentältä kaupunkiin saimme mahtavankokoisen paketin tietoa Splitistä ja ympäröivistä nähtävyyksistä.

Huone(isto) oli kuitenkin pettymys. Se oli mahtavalla paikalla, aivan vanhan kaupungin, rantabulevardin ja sataman tuntumassa, mutta pieni, pimeä takapihan kivijalkahuone. Huoneen ainoa ikkuna oli ulko-oven yläosan lasi.

Ulko-oven takana näkymä oli tämä, sinänsähän puhtaat valkoiset lakanat tuoksuvat ihanalle, mutta...

Kissojakin oli runsain määrin, ei siinäkään mitään pahaa

Telkkari/johtoviritelmä huoneen nurkassa

Kun ilmaisimme pettymyksemme hän löysi meille heti tilavan remontoidun kaksion toisessa kerroksessa ikivanhassa talossa vanhankaupungin muurien sisäpuolella, tosin vasta seuraavaksi päiväksi. Se sopi meille oikein hyvin. Seuraavana päivänä isäntä tuli hakemaan meitä ja vei meidät tosi sokkeloisen vanhankaupungin kujia pitkin uuteen majapaikkaan joka on aivan eri luokkaa kuin tuo ensimmäinen.

Näkymä uuden asuntomme ikkunasta

 Tosin olin vähän huolissani siitä miten löydämme takaisin kotiin näissä sokkeloissa kun lähdemme ulos. Vai istummeko täällä koko ajan.

Sokkeloista on

 Roopevaari vakuutti että hätää ei ole. Toisin kuitenkin kävi. Kun uuvuttavan ulkoilupäivän jälkeen oltiin käyty ruokakaupassa ja oltiin menossa kotiin, niin ei se niin vaan onnistunut. Tiesimme olevamme lähellä, jopa ihan perillä, mutta avain ei vaan käynyt mihinkään oveen. Kyllä siinä varmaan lähes tunti vierähti kun kävimme uudelleen ja uudelleen läpi reittiä ja mahdollisia ovia. Ehdin jo soittaa isännälle, joka kuitenkaan ei ollut paikalla, kun Roopevaari huomasi että avain on käyrä. Hän sujautti sitten avaimen siihen lukkoon joka oli se todennäköisin, väänsi ensin avainta suoraksi ja – ovi aukesi. Pääsimme kotiin!