Costa Rica ja Nicaragua osa 2

Hei vaan sitten sateinen Monteverde! Me lähdettiin pitkälle matkalle kohti Nicaraguaa ja Granadaa. Kun oli matkustettu puolisen tuntia pysähdyttiin eräälle näköalapaikalle ja kun tultiin  bussista ulos voitiin todeta että horkka voi sittenkin ruveta hellittämään. Ihana lämpö oli meitä vastassa - mutta oli myös maisema muuttunut tämän puolen tunnia aikana, ihana vehreys oli muuttunut kuivaksi ja ruskeaksi. Sitä se sitten oli koko loppupäivän, vaurailta rancheilta vaikuttavia tiloja joita ympäröivät suuret laidunmailta näyttävät alueet mutta ei mitään laiduntavia eläimiä. Ehkä ne oli viety muualle, vihreämmille alueille laiduntamaan.

Vihdoin rupeaa lämpenemään!

Matkalla pysähdyimme Liberia-nimiseen kaupunkiin lounastamaan ja täydentämään juoma-ja eväsvarastoja. Lounas nautittiin supermarketin baarissa.

Meitä oli kovasti varoiteltu että rajamuodollisuudet saattavat ottaa oman aikansa, ja niin ne teki. Ensin kaikki meni ihan hyvin ja jouhevasti vaikka passeja piti esittää monella tiskillä ja kaavakkeita täyttää ja maksuja maksella, mutta sitten ilmeni että bussin paperit ei ole kunnossa eikä sitä päästetty Costa Ricasta pois. Joten me lähdimme ylittämään rajaa kävellen. Matkatavaroita ei sentään raahattu vaan otettiin se riski että jos bussi ei todellakaan pääse yli, niin tavarat yritetään kuitenkin saada jollain lailla mukaan. Nicaraguan puolella oli vastassa varsinainen delegaatio, joukko poliiseja täydessä rynnäkkövarustuksessa suojakilpineen, luotiliiveineen, kypärineen, aseineen kaikkineen sekä toinen joukko raskaasti aseistettuja sotilaita. Delegaatio on siinä ehkä sen takia että 100.000 kuubalaista on Nicaraguan  kautta pyrkimässä USAan. Nyt niitä ei ollut kun ehkä muutama kymmenen.
 Siinä rajalla sitten odoteltiin bussia useampi tunti, kunnes San Juanista saatiin lähetettyä tarvittavat puuttuvat dokumentit. Alueella ei ollut minkäänlaista ravintolaa, baaria eikä kioskia eikä kauppaa, ainoastaan kolme taxfree myymälää joissa ei myyty muuta kun alkoholia, hajuvesiä ja jotain vaatteita. Ja suklaata ja elektroniikkaa. Hyvin kalliilla hinnalla kaikki.

Tämäkin kaveri varmaan kaipaa rajalle ravintoloita!

Granadaan saavuttiin viimein iltapimeällä noin kuuden aikaan.  Hotelli oli alkuperäisestä ohjelmasta poiketen Hotel La Gran Francia jota odotin innoissani.

La Gran Francia iltavalaistuksessa

 Se oli kuitenkin pienoinen pettymys kun ilmeni että hotellilla onkin huoneita eri rakennuksissa eikä meidän huoneet tietenkään olleet siinä torin laidalla sijaitsevassa vanhassa kauniissa siirtomaatyylisessä rakennuksessa. Vaan noin 200 m päässä - ei siis kaukana kuitenkaan. Plussana oli että tämän rakennuksen huoneet oli uusittu äskettäin. Niin äsken että osassa huoneita ei esimerkiksi ollut tallelokeroa vaan niitä tuotiin sitä mukaa kun asukkaat valitti. Niitä ei suinkaan pultattu mihinkään kiinni, vaan ne oli kevyesti kannettavia lukollisia laatikoita jollaisen minäkin olisin hyvin jaksanut kantaa pois.

Aamiaiset tässä vanhan  hotellin puutarhassa kuitenkin korvasi lähes kaiken!

Hienoin ikinä näkemäni lavuaari

Granadan keskustassa on iltaisin liikenteeltä suljettu ravintolakatu, jonka varrella on useita kymmeniä ravintoloita sekä ulko- että sisätiloissa sekä kaiken maailman ohjelmaa ja kaupustelijaa myöhäiseen yöhön saakka. Ruoka ja juoma on tosi halpaa verrattuna Costa Ricaan, tosin ravintolakadun ruuan taso on heikko, jos haluaa herkutella kannattaa mennä muualle. Eikä sekään niin kallista ole.

.Ruokakadun happy hour: 4 drinkkiä noin 2 euroa.

Granadassa kaksi ryhmämme jäsentä joutui ryöstöyrityksen kohteiksi, ensin ohiajava pyöräilijä yritti repiä irti ohitettavan kaulakorun, sitten toisen henkilön olkalaukku yritettiin napata ohiajavan auton ikkunasta. 

Itse liukastuin irtonaiseen soraan ja sain polveeni soraihottumaa. Se parani kyllä ihan hyvin, mutta vaikka niitä pikkukiviä vielä illallakin kaivoin pinseteillä polvestani, niin sinne ainakin yksi jäi, joka nyt tuntuu kun olen polvillani. Lääkärin mukaan se on koteloitunut eikä tässä vaiheessa enää aiheuta tulehduksia tai muuta vaivaa. Tiedä sitten. Ehkä minun ikäisen ei tarvitse niin paljon enää polvillaan ollakaan.

Seuraavan päivän luontoretkelle ei lähdetty mukaan vaan haluttiin tutustua Granadaan. Käveltiin kauppakadulla

Ja kauppahallissa joka oli julkisivultaan vanha ja rapistunut, mutta silti hieno, mutta sisältä täynnä pienia kopperoita. Välillä tuli paniikki: apua, me ei osata täältä ulos.....

Sitten lähdimme hevoskyydillä kaupunkikierrokselle

Ajuri oli hyvin englantia puhuva kaupunkia ja sen historiaa tunteva mies.
Opaskirjan mukaan Granada oli 1665-1670 hävitetty kolme kertaa merirosvojen toimesta ja joka kerta noussut tuhkasta. Viimeinen niitti oli 1850- luvulla kun amerikkalainen William Walker, joka oli julistautunut Nicaraguan presidentiksi, tappion kärsittyään tuikkasi koko kaupungin tuleen ja jätti jälkeensä kyltin 'Here was Granada'. Osittain totta, mutta koko kaupunki ei palanut, vain osa siitä.
Kaikki rakennettiin taas uudestaan, mutta siellä on esimerkiksi yksi suuri kirkko joka on korjattu sisältä, mutta ulkopuoli on jätetty muistuttamaan palosta.

Mielenkiintoinen tarina on myös Granadan asemarakennuksella:

Jossain vaiheessa 1900-luvun lopulla  Nicaraguan valtio myi rautatiensä kiinalaisille koska valtion päättäjien mielestä niillä ei tehnyt mitään ja kuljettajat vain nukkuivat. Kiinalaisetkaan ei kuitenkaan koskaan tehneet sillä mitään, ne vei junavaunut pois ja kun ei ollut liikennettä niin kansa käytti ratapölkyt ja kiskot omiin tarpeisiinsa. Joten maassa ei ole ollenkaan junaliikennettä . Hieno asemarakennus ja muutama museoitu matkustajavaunu jäi. Rakennuksessa toimii nyt ammattikoulu.

Yllä oleva taas on korttelin kokoinen vanha sairaala, jonka katto romahti maanjäristyksessä ja yli 1000 ihmistä kuoli. Korjaukseen on nyt saatu Unescolta rahaa.

Vanhan kunnostusta

Kaupunkibussi

Katunäkymä

Viimeisenä Granada-päivänä oli veneretki Nicaragua-järvelle. Tältä retkeltä ei tullut mitään hienoja lintukuvia koska Canon unohtui hotelliin ja käytössä oli vain pienempi kamera. Sillä mentiin!

Kalastajien asumus

Ja vähän toisenlainen asumus. Näitä oli järvellä paljon.

San Pablo Islandilla virkistäytymässä kookosmaidolla

Sitten tulikin jo aika jättää Granadalle jäähyväiset. Vähän haikealla mielin, sielllä olisi viihtynyt pidempäänkin.
Paluumatkalla Costa Ricaan pysähdyttiin vielä kerran ihailemaan Nicaragua-järven maisemia.

Rajanylityksessä ei ollut tällä kertaa ongelmia, mutta ei se kovin joutuisasti sujunut nytkään. Siinä jonottaessani pohdiskelin miten täällä olisi selvinnyt ilman opasta, kyllä se sen verran monimutkaista oli. Ehkä yksittäinen matkustaja saa itsensä läpi paremmin kuin bussi ja ryhmä.

Seuraavaan paikkaan, Rincon de la Viejaan, saavuimme alkuiltapäivästä. Hotellin luokitus on viidakkolodge, Canon de la Vieja Lodge. Se oli oikein positiivinen yllätys. Tässä viidakossa oli ihana uima-allas allasbaareineen, ravintola, kuumat lähteet, spa - ja mitä vielä voisi toivoa. Ainoa huono asia oli että illalla ei alueella ollut minkäänlaisia ulkovaloja joten kun lähti illalliselta takaisin kämpille - jotka oli paritaloissa - niin oli vähän hahmottamisvaikeuksia. Niin ja se illallinen. Se oli buffet illallinen joka maksoi noin 15 euroa/henkilö eikä se pärjännyt sille supermarketlounaalle joka maksoi 3.

Mutakylpyä

Roopevaari joessa

ja poolissa

Muori poolin reunalla

Ja lämminvesialtaassa

Alueella oli myös paljon toimintaa, ratsastusta, vaijerliitoa, koskenlaskua, seinäkiipeilyå, patikointia...
Meidän ryhmä lähti illansuussa vesiputoukselle uimaan... no, vesiputous oli pieni noro koska oli kuiva kausi, mutta käytiin uimassa kuitenkin.

Paluumatkalla uimareissulta jouduimme hevoslauman keskelle. Niitä oli useita satoja, ja niitä vain tuli ja tuli tien täydeltä. Tätä hevoslaumaa oli ohjaamassa ainoastaan yksi ratsastaja, mutta ilmeisesti ne osasi kotiin ilman opastakin koski vielä bussista nähtiin kun ne poikkesi tieltä pois ja lähti ylittämään peltoa.

Sitten alkoikin jo taas uuvuttava puolen  päivän bussimatka matkan viimeiseen kohteeseen, pikkukaupunki, tai oikeastaan kylä, Samara Tyynenmeren rannalla. Tulimme sinne lounasaikaan ja asetuimme sheriffin toimistoon aterioimaan.

Sheriffin toimisto on siitä erikoinen, että siellä ei myydä olutta pulloissa, kaikkialla muualla olut juodaan pullonsuusta. Syy on se, että sheriffillä ei ole anniskeluoikeutta. Sheriffin ravintola sijaitsee heti poliisin passipaikan takana mutta poliisi ei tietenkään puutu siihen mitä sheriffi myy laseittain.

Samarassa asuimme hotel Sol Samarassa, pieni perhehotelli kylän ulkopuolella. Rantaa pitkin kylään oli matkaa pari kilometriä ja matkan varrella oli monia pieniä ruokapaikkoja. Jos Monteverdessä paleltiin, niin täällä oli lämmin senkin edestä, veden lämpötilakin oli 31.

Paikallinen t-paitakauppias

Kalansaalis. Nämä hän kaivoi kanoottinsa säilytysluukusta kun rantautui.

Ihana meksikolaisravintola

Punttisali

Katson autiota hiekkarantaa.... ja seurasin myös pelikaanipariskuntaa joka asusteli täällä, mutta ei tarttunut kuvaan

Hotellin lemmikkinenäkarhu

Iguaaneja matkan varrella

Täälläkin järjestettiin retkiä, ensimmäisenä iltana kilppariretki . Matkanjohtajamme varoitti meitä vakavasti että kilppareita todennäköisesti ei tähän aikaan vuodesta näe. Kaikki me kuitenkin lähdetiin sinne, mekin Roopevaarin ankarasta vastustuksesta huolimatta. Lähdimme hotellilta yhdeksältä illalla ja tultiin takaisin puolenyön jälkeen. Eikä yhtään kilpparia. Yksi innokkain lähti vielä seuraavanakin iltana ja oli aamuun saakka. Eikä yhtään kilpparia.

Toinen retki oli veneretki, kalastusta, delfiineja ja kilppareita. Ehkä. Ei ollut. Sille retkelle me ei kuitenkaan lähdetty vaan käveltiin koko päivä pitkin rantaa. Oli ne saanut yhden tonnikalan joka sitten oli hotellin keittiössä valmistettu herkulliseksi ateriaksi. Se vähän harmitti, etten ollut sillä aterialla mukana.

Samaraankin olisi voinut jäädä vielä pariksi päiväksi, mutta ei auta, matka lähenee loppuaan ja on palattava San Juaniin ja Panaman/Amsterdamin kautta kotiin. Tulimme San Juaniin iltapäivällä ja ehdimme käydä kuljeskelemassa kävelykadulla ja käydä kauppahallissa. Illalla oli yhteinen illallinen, mutta siinä vaiheessa Roopevaari oli sairastunut ankaraan vatsatautiin. Paluumatka ei näyttänyt mitenkään lupaavalta. Onneksi matkaseurueella oli kaikenlaisia lääkkeitä, tehokkaampia kuin minun imodenit, ja syötin Roopevaarille kaikki mitä meille tuotiin. Vähän kyllä hirvitti, mutta vaihtoehdot oli vähissä. Aamulla maistui jo pieni pala paahtoleipää - kun en suurta antanut - ja kuppi teetä ja vatsan suhteen kotimatka meni loistavasti.

Panamassa ilmeni että kone oli ylibookattu ja meidänkin ryhmästä yksi jäi vapaahtoisesti Panamaan yli yön, loistohotelli ja 500 euroa taskussa. 

Yllättäen jetlag vaivasi melken kaksi viikkoa, ensimmäisen viikon kuljimme täällä kuin zombiet tajuamatta ympäristöstä paljoakaan.

Matka oli hyvä, mutta ei yllä meidän Top 10:iin. Yksi asia mikä vähän harmitti, muitakin kuin minua, oli että matkaohjelmassa ei ollut selkeästi kerrottu retkistä ja varsinkaan niiden hinnoista. Joku oli jopa etukäteen ollut matkanjärjestäjään yhteydessä asiasta, mutta saanut vain vältteleviä vastauksia. Jos vertaan Kenian matkaamme, joka oli all inclusive kaikkine ruokineen, puistomaksuineen, retkineen ja kaikea mitä ajatella saattaa, niin voipi olla että tämä matka, jossa mikään ei ollut inclusive, loppujen lopuksi kustansi saman vaikka perushinta tuntui edulliselta.

Costa Rica osa 1

Helmikuussa 2016 lähdimme viimein ensimmäistä kertaa elämässämme Ameriikan suuntaan, määränpäänä Costa Rica ja Nicaragua, Mandala Travelin luontoaiheinen kiertomatka. 

Matka ostettiin jo hyvissä ajoin, tarkalleen 18.4.2015 joka oli meidän 50-anniversary. Oli siis runsaasti aikaa valmistautua ja odotella.

Matka alkoi aamulla anivarhain Helsinki-Vantaalta ja päättyi illalla Amsterdamin ja Panaman kautta San Josen kaupunkiin, takana 11.000 kilometriä ja kahdeksan kadonnutta tuntia. Ei se niin paha ollut,  Pahin oli se, että osa ryhmästämme oli bookattu Panamasta myöhäisempään koneeseen ja odottelu San Josen kentällä tuntui jo varsin ylimääräiseltä. Matkanjohtajamme ei tiennyt tästä mitään, joten hänellä oli kova huoli puuttuvasta kolmesta henkilöstä.

Kuvassa on paikallisoppaamme Jose, joka oli mukanamme koko matkan ajan ja jonka luontotietämys on huikea. Opaskeikkojen välissä Jose toimii yhteisössä jonka nimi on Frogs Heaven, ja joka sananmukaisesti huolehtii sammakoiden hyvinvoinnista Costa Rican vuoristoalueilla.

Saimme kuitenkin joukon kasaan ja pääsimme vihdoin hotelli Presidenteen San Juanin keskustassa. Ilta oli jo pitkällä joten kävimme nopeasti lähikaupassa ostamassa eväitä seuraavan päivän bussimatkaa varten ja sen jälkeen nukkumaan.

Näkymä hotellin ikkunasta. Enpä haluaisi olla pesemässä noita ikkunoita.

Heti aamiaisen jälkeen bussi lähtikin huristamaan kohti  Arenalin tulivuorta ja kansallispuistoa sekä Arenalin juurella sijaitsevaa pikkukaupunkia nimeltä La Fortuna. Matkalla oli pari pysähdystä:

jäätelölla Costa Rican lipun alla, sekä maatilavierailu, jossa nautimme lounaan.

Mukana kierroksella kulki tämä ihastuttava pikkupoika, joka isännän elkein tarjosi milloin minkäkinlaisia maistiaisia ja piti huolta ettei tyhmät turistit tallo viljelyksiä.

Pääpäsmärinä oli kuitenkin Domenico, joka hyvin hauskasti, elävästi ja havainnollisesti esitteli tilan tuotteita, jotka ilmeisestikin ovat hyvä läpileikkaus Costa Rican maataloustuotteista. Toi veitsi oli aika pelottava, vaikkakin se osoittautui hyvin käytännölliseksi ja monipuoliseksi.

Roopevaarikin pääsi kokeilemaan maan kuohkeutta.

Yksi viljeltävistä kasveista on ananas. Se oli maukkain ja mehukkain ikinä maistamani vaikka näitä on maisteltu eri puolilla maailmaa.

Tärkeimpiä viljelykasveja lienee tämä yuca (=maniokki tai kassava) jota siellä tarjotaan joka aterialla. Ei ollut erityisen maukas. Tai sitten siihen olisi voinut laittaa jotain mausteita. Muutenkin olen pettynyt ruokakulttuuriin. Ymmärrän että riisiä, papuja ja yucaa syödään joka aterialla, mutta tavallinen arkiruoka oli ikävän - ja yllättävän - mautonta. Tosin sitten paremmissa ravintoloissa sai oikein maukastakin ruokaa.

Saavuimme sitten vihdoin La Fortunaan ja majoituimme kahdeksi yöksi Hotel San Boscoon. La Fortuna sijaitsee Arenal-tulivuoren kupeessa . Arenal on vuonna 1968 purkautunut tuhoisasti, hautaen ainakin yhden kaupungin kokonaisuudessaan. Sen jälkeen se on kasvanut korkeutta 700 m pienempien purkaustean aikana, viimeinen 2010. Olisin mielelläni kokenut jonkun ihan pikkuriikkisen purkauksen tai ainakin halunnut kuulla murinaa, mutta ei mitään elonmerkkiä.

Hauska 'hattu' sillä kuitenkin oli päässä.

Aamulla pakkauduimme taas bussiin ja lähdimme ajamaan kohti Cano Negron suojelualuetta. Sinne on noin kahden tunnin matka ja se sijaitseen lähellä Nicaraguan rajaa. Alueella liikutaan veneillä Rio Frioa (Cold River) pitkin Cano Negro järvelle.

Siis tällaisilla veneillä. No ehkä vähän uudemmilla ja parempikuntoisimmilla. Mutta tämän katolla on haikara. Näimme mahdottoman paljon lintuja, joillakin on uskomattoman hauska nimi kuten: livertäjätyranni, valkoperäsirri, pitkäpyrstöturpiaali. Lisäksi tavallisempia: lumihaikara, sinihaikara, karibianhaikara, mustakondori , pohjantöyhtökara, isoviherkalastaja, napsija, käärmekaula. Myös muita eläimiä: jeesuslisko (joka putosi puusta veneen kannelle), apinoita, iguaaneja, kaimaani, kilpikonnia, lepakoita, laiskiainen.....

Jos katsoo tarkasti huomaa että sillä on poikanen mukana

Käärmekaula

Lepakoita!!!

Laiskiainen, jolla on myös poikanen

 Illalla oli vielä ohjelmassa kuumat lähteet, vaihtoehtona oli kylpylä illallisineen, joka kuulosti mielestämme aika tyyriiltä, tai sitten 'kansankylpylä' joka on luonnontilassa oleva kuumien lähteiden alue. Onneksi valitsimme sen. Se on tulivuoren rinteiltä tuleva joki, johon on muodostunut - tai  tehty - luonnonkivistä 'altaita' joissa voi istuskella nauttimassa virtaavasta lämpöisestä vedestä. Virtaus on niin voimakas että siellä on vaikea kulkea, ensinnäkin vierivien kivien seassa ja toiseksi sekä vastavirtaan että myötävirtaan sai todella tasapainoitella. Se oli kuitenkin erittäin mukava kokemus, varsinkin poislähtiessä kun oli jo hämärää ja nuoriso oli tullut sinne kynttilöineen ja eväineen.

Aamulla oli sitten lähtö Monteverdeen, jossa sataa 360 päivää vuodessa. Onneksi en tiennyt sitä silloin. Esimakua sateesta saimme kun teimme kävelyretken Arenalin kansallispuistossa ennenkun suuntasimme alueelta pois. Olin mielestäni huolellisesti suunnitellut sadevarusteemme, Roopevaarille ostin uuden sadetakin sekä vedenpitävät lenkkarit ja löysin kaapista hyvär sadehousut. Hänellä ei ollut hätää. Onneksi. En tiedä mitä olisi tapahtunut jos hän olisi kastunut, hän nimittäin sulaa sateessa. Itse olin kotona käynyt suihkussa keltainen sadetakki päällä ja todennut että se pitää vettä. Ei se kuitenkaan ollut ihan niin. Viidentoista minuutin kävelemisen jälkeen olin läpimärkä, sekä takki että housut päästi vettä läpi ilman minkäänlaista suojaa. Onneksi olin lähtöä edeltävänä päivänä käynyt ostamassa itsellenikin vedenpitävät lenkkarit - kaikki hyvin niin kauan kun jalat on kuivat!!
Bussimatka Monteverdeen ei ollut niitä miellyttävimpiä läpimärissä vaatteissa, eikä perilletulo paljon auttanut asiaa. Jatkuvan sateen lisäksi oli myrsky, tuuli oli harvinaisen voimakas. Monteverde Mountain Hotel oli muuten mukava, mutta huoneissa oli kylmä, muuten ylellisessä kylppärissä oli tuuletusräppänä jota ei saanut kiinni, tuuli todella ujelsi nurkissa ja sade piiskasi ikkunaa.  Koko hotellissa ei ollut mitään paikkaa missä olisi voinut kuivatella vaatteita - vaikka joka päivä sataa!!!
Monteverde on 1500 m:n korkeudessa joten siellä rupesi jo ilmanlaatukin vähän hengästyttämään. Kaiken huipuksi parvekkeelta oli näkymä kaukaisuuteen jossa pilkahteli aurinkoinen Tyynen valtameren rannikko. Myös tosi kauniita sateenkaaria näkyi lähes koko ajan.
Illalla lähdimme sadetta ja tuulta uhmaten läheisen Santa Elenan kylään illastamaan ja siellä olikin matkan paras ateria. Suurinpiirtein helsinkiläisravintolan hintaan. Kävin myös ostamassa itselleni uuden sadetakin. Kauppa oli kylläkin kiinni, mutta oppaamme Jose, jolla näytti olevan ystäviä joka paikassa, kolkutti kaupan oveen niin kauan että kauppias tuli avaamaan.
Seuraava aamu ei tuonut kovinkaan paljon lohtua kurjuuteen. Aamiainen oli tosi vaatimaton pöytiin tarjoiltu juttu eikä sitä edes riittänyt kaikille.
Bussimme suuntasi Monteverden suojelualuetta kohti jossa meitä odotti canopy walk ja vaijeriliito. Vesisateessa. Alueen keskuksessa on ravintola ja myymälä jossa kaikenlaiset sadevaatteet tekee kauppansa. Vaikka olin edellisenä iltana ostanut sadetakin, en uskaltanut luottaa siihen, vaan ostin vielä paksusta muovista tehdyn sadeviitan. Niin teki moni muukin.

Kaapukansaa

Kaikesta huolimatta luonto oli todella kaunista. Päivän kohokohta oli kuitenkin vaijeriliito. En olisi uskonut että Roopevaari siihen lähtee, hänellä kun on tuo korkean paikan kammo. Tyttärensä yllytyksellä oli varmaan asian kanssa jotain tekemistä.

Varusteet kunnossa

Vaijeriliitoon kuului 13 eri etappia ja välillä piti kävellä pitkiäkin matkoja ylöspäin että pääsi taas laskeutumaan alas. Jokaisen etapin alkupäässä ja loppupäässä oli pari riuskaa nuortamiestä lähettämässä ja ottamassa vastaan, irrottamassa valjaitten koukkuja ja taas kiinnittämässä ne seuraavaan vaijeriin . Pisin etappi oli kilometrin pituinen. Se oli viimeisenä ja se mentiin tandemina eli kaksi ihmistä 'paketissa'. Tuona päivänä se sukelsi suoraan sumuun eikä ollut mitään tietoa mitä edessäpäin on. Roopevaarin ja mun 'paketti' ei päässyt perille saakka (vaijerissa joku vika, muutkin jumittui siihen) ja jäimme killumaan noin 10 metrin päähän päätepisteestä. Sieltä lähti tulemaan vastaan nuori Tarzan joka käsivoimin veti itsensä meidän kohdalle ja lähti sitten vetämään tätä pakettia perille käsivoimin. Tässä vaiheessa Roopevaari hellitti otteensa valjaista ja tarttui myös vaijeriin ja sai siiä kiitokseksi kunniamaininnan Teräsmies!
Tämä oli kaiken kaikkiaan tosi hauskaa!